Suurinpiirtein tältä ;) Meidän herra tähtiviltti oli pelastettu illan sateesta filttinsä alle nautiskelemaan iltaheiniään ja iltahommien jälkeen suuntasimme vapaapäivän lenkille lähimetsikköön, sekä pienelle hyvien fiilisten hakureissulle oman tallin maneesiin.
Papan kanssa on ollut pienimuotoista keskustelua siitä voiko maneesissa kulkea luottavaisin mielin silloin kun sataa.. Kuskin mielestä voi, mutta Pappa on vielä asiasta hieman toista mieltä. Tuulet ja tuiverrukset eivät menoa haittaa, koska ne eivät puumaneesia pahemmin kolisuta, mutta se sade - kun se kuulostaa aivan erilaiselta kuin ennen.
Muutaman yrityksen jälkeen totesin, että homma tuskin taistelemalla paranee, ja aloitimme mörön poissulattamisen pienissä erissä. Maneesissa on käyty pienin erin hakemassa itseluottamusta, milloin yksikseen ratsain, talutellen ja joskus luottavaisen kaverin kanssa kulkien. Joka kerran totuttelu alkaa kuolaimen tai hampaiden narskuttelulla, jatkuu haukotteluun ja näpsimiseen - joka on Papalle ominainen tapa reagoida silloin kun jännittää. Pappa osaa myös potkasta nilkkaan, jos tarve niin vaatii. Omistajalla on usein näinä hetkinä tunne, että narun päässä on 19 vuotiaan " kaiken nähneen " hevosen sijasta parivuotias uhmis, joka lakoaa kaupassa karkkihyllyn eteen ( ja jota hieman häpeillen ja anteeksipyydellen viedään hetkistä myöhemmin vanhempien toimesta autoon. )
Kuolaimen jäystäminen ja haukottelu ilmentävät hevosen stressiä ja ovat hänen tapansa pärjätä asian kanssa. Näpsiminen taas on keino provosida ihminen heilauttaman kättään, jotta Pappa saa syyn näyttää mahtinsa ja keekoilla takajaloillaan. Tarvetta on siis saada kierroksia alas ennen kuin kukkuminen todenteolla alkaa. Tällä tasolla oleva stressi taas on asiana sellainen, joka blokkaa alleen koulutuksellisesti kaiken mitä ihminen koskaan on ajatellutkaan pyytää ja siitä syystä asioiden opettelu alusta uudelleen on minun mielestäni välttämätöntä.
Helppo tie olisi laittaa hevonen maneesiin ja ratsastaa se kuolainta järsivä ja niskastaan rautakankena kuleva elikko " ruotuun ", koska pelkääminen on mamoille, mutta mitä saisimme silloin aikaan?
Hevosen joka oppii jännittämään ( myös mahallaan ), hevosen joka kipeyttää itsensä, hevosen joka ei luultavasti opi näinä hetkinä mitään ja lopulta hevosen joka on psyykkisesti täysin alistettu.
Joku ehkä tarvitsee sellaisen hevosen, mutta minä en. Minä tietysti olenkin siinä mielessä hyvin onnekkaassa asemassa, ettei minulla enää ole mitään menetettävää. Vanhan hevosen kanssa ei ole näyttämisenpakkoa, eikä vanhan tädinkään tarvitse enää vuosikymmenien jälkeen näyttää muiden silmissä upealta. On oikeasti aika mahtavaa pysähtyä ongelmakohtiin ja etsiä niihin ulospääsytie, sellainen joka kantaa myös tulevaisuudessa.
Tänään stressitason nousu maneesissa kesti puolta vähemmän aikaa kuin aloittaessamme, vaikka olimme siellä ypöyksin. Lopulta Papasta näki kuinka sen olemus alkoi kertoa stressin sijaan levollisuudesta ja mikään kohta kehosta ei enää kiristänyt jännityksestä. Ennen korvat visusti niskaa myöten painanut hevonen nosti korvat höröön ja oli aivan niin kuin maneesissa normaalisti ollaan - ja entistä hörömpään ne korvat menivät kun maneesin ovelle ilmestyi Papan unelmien mielitietty tallin ihana 17 vuotias tammuska. Kehenkää muuhun hevoseen Pappa ei ole näin lempeitä katseita luonut, joten saas nähdä vieläkö tallilla lempi leiskahtaa :)
. Laittelen kuvasarjaa " maneesihoidosta " heti kun ehdin.
T & P
